Ex-suurlähettiläs Matti Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous on aika karua luettavaa. Pääsanoma on se, että kehitysavusta on saajille enemmän haittaa kuin hyötyä. Kehitysavun tavoitteet ovat korkealla, mutta konkreettiset tulokset ovat negatiiviset: ne kehitysmaat jotka apua eivät ole saaneet näyttävät pärjäävän paremmin. Käytännössä kehitysapu luo kestämättömiä rakenteita ja vääriä kannustimia, sekä pitää yllä epädemokraattisia hallintoja. Kehitysapu siis estää Afrikkaa kehittymästä normaalilla tavalla. Surkuhupaisaa ja surullista asiassa on se, että kehitysavun tuloksia ei oikein haluta mitata ja kaikki negatiivinen sivuutetaan täysin. Ulkoapäin ei tule painetta ja mediaa ei asia kiinnosta, koska moraaliposeeraus on tärkeintä.
Nyt hallitusneuvottelujen kynnyksellä asian pitäisi olla tapetilla. Miten haitallisesta kehitysavusta voidaan olla näin välinpitämättömiä, vaikka Suomessa käytetään tähän noin 1 miljardi vuodessa (1,2 miljardia vuonna 2021 kertoo Ulkoministeriö). Tavoitteena on pitkään ollut nostaa se tasolle 0,7 % bruttokansantuotteesta (0,5 % vuonna 2021). Matti Kääriäisen teos on vain 170 sivua, eli lyhyt ja fyysisesti pieni kirja, mutta silti täyttä asiaa. Kirjassa hän kertoo kokemuksia runsaalta 40 vuoden ajalta kehitysavun parista. Kirjoittaja Matti Kääriäinen taitaa olla ainut suurlähettiläs, joka on raskain mielin ehdottanut oman edustustonsa sulkemista, kun ei nähnyt kehitysyhteistyölle enää roolia muuttuneessa Mosambikissa. Se on iso kannanotto virkamieheltä.
Historiaa - Kehitysapu lähti itsekkäistä pyrkimyksistä
Aluksi kehitysapu oli puhtaasti itsekästä, eli kuinka Suomi kehitysavusta hyötyy. Ulkopolitiikkahan määritelmällisesti on omien kansallisten etujen ja intressien turvaamista, joten kehitysapu toimi ulkoministeriön alla. 1970 -luvulla voimassa olleen lain mukaan kehitysyhteistyöhankinnat tuli tehdä ainakin 70-prosenttisesti Suomesta, jotta käytetty raha palautuisi Suomeen hankintoina, palkkoina ja korvauksina. Silloin kaikki maat toimivat näin. Järkeähän tässä ei ollut, koska täällä ei yksinkertaisesti tehty sellaisia tarvikkeita, joita vaikkapa Afrikassa tarvittaisiin. Niimpä Suomesta lähetettiin esimerkiksi Terhi-perämoottori, joka ei niissä trooppisissa olosuhteissa koskaan toiminut. Ongelmana onkin niin sanottu sidotun avun problematiikka. Hankintoja ei tehdä kehitysmaalle edullisimmalla tavalla, vaan avunantajat saanelevat ehdot, jolloin se tarkoitti käytännössä vienninedistämistä. Tästä käytännöstä luovuttiin myöhemin asian alkaessa herättäää enemmän kiusallista huomiota.
Ruoka-apu heikentää omavaraisuutta
Toinen ongelma mikä kirjassa nostetaan esiin on ruoka-apu. Afrikka on toiminut pitkään ylijäämätuotannon loppusijoituskohteena. Näin Afrikan maataloutta ei ole haluttu tai kyetty kehittämään, koska tuotu ruoka oli niin paljon halvempaa kuin paikallinen. Kun virallinen syy länsimaiden avussa oli nälänhädän torjuminen, niin oikeasti se tarjosi näppärän tavan päästä eroon rikkaiden maiden ylituotannosta ja samalla raportoida se moraalisesti oikeaksi kehystettynä kehitysapuna. Nykyisin Arikka tuottaakin vähemmän maataloustuotteita, kuin 50 vuotta sitten, jolloin kehitsapua alettiin tarjota Afrikalle. On jopa tutkimuksia, joissa on osoitettu Yhdysvaltain ruoka-avun ja Afrikan sisällissotien välinen yhteys.
Absurdeinta oikeastaan onkin, että Euroopassa maanviljelijöitä tuetaan avokätisesti maataloustuilla (38 miljardia vuonna 2019 kertoo Euroopan parlamentti), jotta se olisi kilpailukykyistä vaikkapa Afrikan tuotantoa vastaan. Samalla kaikki ylijäämätuotanto dumpataan Afrikkaan, jolloin paikallinen tuotanto ei kehity. Toiminnasta on markkinaehtoisuus kaukana ja se tehdään kehitysmaiden kustannuksella. Kilpailuasetelma on niin epätasa-arvoinen, että kehitysmaiden maanviljelijät eivät voi pärjätä globaalissa kilpailussa. Esimerkiksi Suomi sai vuonna 2020 maataloustukea 2 miljardia euroa, jolla tuettiin noin 58 000 maanviljelijää. Se on noin 34 500 €/viljelijä.
Maataloustukien poisto - Olisiko se katastrofi vai jotain muuta?
Yllä oleva huomioiden joku voisi kysyä, mitä jos koko maataloustuki poistettaisiin? Tästä ei Kehtiysavun kirous- kirjassa puhuttu, mutta Yle on tehnyt siitä hyvän jutun. Referoin sitä, koska se sopii täydellisesti tähän aiheeseen. "Suomalaisten elintarvikeostokset ilman alkoholia ovat noin 13,5 miljardia euroa vuodessa ja viljelijöiden saamat kansalliset ja EU-tuet yhteensä noin 2 miljardia euroa vuodessa. Jos kaikki tuet poistettaisiin ja niiden osuus lisättäisiin kuluttajan maksamaan ruuan hintaan, ruoka kallistuisi laskennallisesti noin 15 prosenttia, olettaen että kaikki muu ruokaketjussa pysyisi ennallaan, laskee tutkimusprofessori Jyrki Niemi Luonnonvarakeskuksesta." Todennäköisesti ruuan hinta nousisi paljon vähemmän, koska on huomioitava tuonnin lisääntymisen mahdollisuus, tukien poistamisen myötä tapahtuva tuotannon tehostuminen ja tuotantopanosten, kuten esimerkiksi pellon hinnan aleneminen. Pistääkin hyvin miettimään kaiken järkevyyttä. Toki näin sodan keskellä on hyvä myös pohtia omavaraisuutta ja laskea sillekin joku arvo.
Rakennesopeutumisohjelmat ja maatalouden yksityistäminen
Kolmas turmiollinen malli kehitysavussa on ollut kirjan mukaan rakennesopeutumisohjelmat ja etenkin maatalouden yksityistäminen. Maataloutta ei saanut enää tukea, joten kehitysmaissa jo olemassa olevia tuki- ja rahoitusjärjestlmiä, siemenpankkeja ja osuuskuntia purettiin. Seurauksena valtionyritykset päätyivät pilkkahintaan poliittisen eliitin haltuun ja korruptio kasvoi. Maatalouden tuottavuus lähti laskuun ja riippuvuus ruuan tuonnista kasvoi. Köyhyys siis vain kasvoi, vaikka tarkoitus oli alunperin hyvä. Jokaista maata olisi pitänyt kehittää omista lähtökohdista, eikä viedä länsimaista sapluunaa sellaisenaan jokaiseen kehitysmaahan. Jos yksityissektoria, saati sillä olevaa varallisuutta ei ole, niin homma on tuhoon tuomittua. Se mikä toimii Washingtonissa, ei toimi Afrikassa.
Tästä tuhoavasta ideologiasta on hyvänä esimerkkinä Sri Lanka, joka päätti vuonna 2021 siirtyä 100 % luomuviljelyyn käytännössä yhdessä yössä. Tuloksena sadot romahtivat ja sokerin, riisin ja sipulin hinnat ovat sittemmin kaksinkertaistuneet. Luomun markkinat eivät ole riittävät kattamaan tulonmenetyksiä ja pahimmillaan menetetään miljoonia työpaikkoja, kertoo Maaseudun Tulevaisuus. Käytännössä siis vihreä ideologia tuhosi Sri Lankan talouden. Aika hurjaa.
Tuleeko demokratia muka ennen kehitystä?
Surullista tietenkin on, että kehitysavun tuloksilla ei Kääriäisen mukaan ollut mitään väliä. Päätöksenteko ei pohjaudu todellisuuteen. Ei ole olemassa esimerkkiä, että jokin maa olisi ensin siirtynyt demokratiaan, laittanut hallintonsa kuntoon, alkanut kunnioittaa ihmisoikeuksia ja vasta sitten alkanut kehittyä. Päinvastaisia esimerkkejä löytyy kyllä runsaasti, niistä parhaimpana Kiina. Se on kaikkein tehokkaimmin vähentänyt äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrää. Jos kehitysavussa tarkoituksena on torjua köyhyyttä, niin eikö Kiinan soimaaminen ihmisoikeukista käänny vähä päälaelleen? Myytti onkin, että kehitysapu vähentäisi äärimmäistä köyhyyttä, oikeastaan se on päinvastoin. Köyhyys on lisääntynyt siellä, jotka ovat kehitysyhteistyön pääkohdealueita, eli Saharan eteläpuolisissa maissa.
Ympäristö tai demokratia ei kiinnosta pätkääkään, jos tavoite on säilyä hengissä ja saada juuri ja juuri jotain suuhunpantavaa. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, niin muutkin arvot alkavat kiinnostaa. Miten tämä on niin vaikea asia ymmärtää? Demokratiavaatimusten sijaan pitäisi keskittyä ensiksi elintason nostamiseen. Kehitys tulee ensin ja demokratia sitten perässä.
Riippuvuus ja avustajaorganisaatioiden sisäinen ongelma
Kehitysyhteistyön keskeinen ongelma on, että siitä on tullut pysyvää toimintaa, joka on kehitysmaille itsestäänselvyys. Ne eivät edes pyri pois riippuvuudesta, vaan pyrkivät saamaan lisää apua. Se on sinänsä loogista, koska rahaa on jaossa noin 100 miljardia vuosittain. Vain tyhmä kieltäytyisi ilmaisesta potista. Pitää vain osata esittää asiat oikeassa valossa. Kymmeniä vuosia kun harjoittelee, niin oppii jo aika hyväksi. Olisiko kyseessä jo opittu avuttomuus, josta olen kirjoittanut?
Samaan aikaan pitää muistaa, että avustajamaiden kehitysavusta päättävät henkilöt, joilla kokemus asioista on todella vähäistä. Muutaman vuoden jälkeen noviisit tajuavat miten asioiden laita on, he kyynistyvät ja muuttuvat kriittisemmiksi. Siinä vaiheessa yleensä henkilö vaihtaa toisiin tehtäviin ja tilalle tulee uusi noviisi, joka kuvittelee parantavansa maailman. Inhimillisistä syistä johtuen saavuttamattomat tulokset jätetään huomioimatta, saavutuksia liioitellaan ja uutta rahaa kaadetaan huonon päälle. Josko tällä kertaa toimisi ja rumba pyörii kehää. Hallituspolitiikassa kehitysyhteistyö on niin pieni asia, että sitä voidaan puolestaan muutella aina kulloisenkin ministerin vaihtuessa. Mitä jos firmakin vaihtaisi strategiaa aina joka neljäs vuosi?
Lopputulos
Eittämättä kehitysavulla halutaan auttaa huonommassa oloissa olevia ihmisiä. Kehitysyhteistyön laatu on kuitenkin kirjan kirjoittajan mukaan yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista. Mikrotason ongelmien ratkaisemisella ei vaikuteta makrotason ongelmiin, kuten laittomaan pääomapakoon. Kehitysapu onkin niin sanottua korvaavaa rahoitusta, joka johtaa lisääntyvään varojen käyttöön tuottamattomiin hankkeisiin. Todellisuudessa emme tiedä monenkaan suuren 15–20 vuotta kestäneiden hankkeiden todellista vaikutusta, koska niitä ei ole koskaan evaluoitu jälkikäteen. Matti Kääriäinen tietää henkilökohtaisesti, että monista niistä hankkeista ei ole jäljellä yhtään mitään.
Loppupeleissä on kyse vallasta ja vastuusta. Emme halua keikuttaa venettä, koska hyödymme nykyisestä tilanteesta. Teollisuusmaat saavat kehtiysmaista halpaa raaka-ainetta ja työntekijöitä, eli resursseja. Kehtisysmaiden korruptoitunut ja harva eliitti puolestaan ei halua luopua omasta vallastaan ja eduistaan. Looginen selitys siis sille, miksi kehitysapu ei toimi. Pohjimmiltaan emme halua, että se toimisi tehokkaasti. Läpeensä korruptoitunutta järjestelmää (esim Kenia) ei pidä tukea kehitysavulla, joka on pois meiltä veronmaksajilta ja samalla väittää, että sillä estetään köyhyyttä. Silkkaa valehtelua. Surullista, mutta totta. Tässä pitäisi vain olla rohkeutta myöntää asian laita ja tunnustaa että keisarilla ei ole oikeasti vaatteita.
Kehtisysavun kirous -kirja on julkaistu jo vuonna 2015, joten kovin uudesta kirjasta ei ole kyse. Kovin paljon mediahuomiota se ei kuitenkaan ole saanut. Yle on kuitenkin summannut kirjan hyvin ja antaa kehitysavusta aika raadollisen kuvan. Joku voisi sanoa, että luonnollisesti kehitysapu ja kehitysyhteistyö on tästä parantunut. Itse en kuitenkaan laske strategian toimivuutta toivon varaan, koska uutiset eivät näytä kovin hyviltä. YK-järjestön väärinkäytösvyyhti, jota rahoitettu 10 miljoonalla eurolla 2020, tai Rahaa Tansanian virkamiehille. Lisääkin löytyy: Suomi rahoitti Kirgisian tupakkavalistusta kymmenen vuotta liki miljoonalla eurolla, Suomi lopettaa yli 45 vuotta kestäneen kahdenkeskisen kehitysavun Sambiaan väärinkäytösten takia, tai Ulkoministeriö ylitti toimivaltansa – lupasi rahaa Afrikan kehityspankille omin päin. Todennäköisesti nämä ovat vielä jäävuoren huippu. Hiljattain valmistuneessa Maailmanpankin selvityksessä onkin seurattu rahavirtoja kehitysmaista ulkomaisille pankkitileille. Seitsemän köyhimmän maan kohdalla, jotka saavat apua 3 % BKT:staan, avusta vuotaa veroparatiiseihin 15 %. Suomen kehitysyhteistyön budjetista 15 % tarkoittaa noin 180 miljoonaa euroa.
Vaikka kirja on surullista luettavaa, niin yhdeksi positiiviseksi onnistumiseksi mainitaan Finnfundin tukema lääketehdas Keniassa. Jos itseltäni kysyttäisiin, niin leikkaisin kehitysavusta ja lähtisin mieluummin tuolla FinnFundin mallilla, joka tarjoaa pitkäaikaisia sijoituslainoja ja riskipääomaa yksityisten yritysten hankkeisiin kehitysmaissa. Tästä on hyvää keskustelua esimerkiksi Rahapodissa. Pidän myös hyvänä sitä, että Ulkoministeriön rahoituspäätökset ja määrärahat on selkeästi esillä. Niiden järkevyyttä voi kuka tahansa sitten itse yrittää tarkastella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti